|
 |
Näkökulmia psykoterapiatyöhön.
Kognitiivis-konstruktiivista psykoterapiaa teoriassa ja käytännössä.
Näkökulmia psykoterapiatyöhön on kuudentoista artikkelin kokoelma, joka on syntynyt Kognitiivisen psykoterapian yhdistyksen vuosina 2002-2004 toteuttaman vaativan erityistason psykoterapiakoulutuksen lopputöiden pohjalta. Koulutuksen johtajana ja lopputöiden ohjaajana toimi professori Antero Toskala, jonka muistoa ja elämäntyötä teos osaltaan kunnioittaa.
Kirjan ja sen pohjana olleiden lopputöiden tavoitteena on ollut psykoterapian käytännön ja tutkimuksen yhdistäminen tavalla, joka on sekä toivottavaa että vähitellen myös yleistymässä psykoterapiakoulutuksissa. Jokainen artikkeli perustuu kirjoittajien oman psykoterapeuttisen työn systemaattiseen tarkasteluun ja pyrkii vastaamaan johonkin tutkijaterapeutin mieltä askarruttaneeseen kysymykseen. Kuten kirjan toimittajat esipuheessaan toteavat, perinteiseen tapauskuvaukseen verrattuna tutkimuksen tekeminen osana psykoterapiakoulutusta on vaativaa, mutta auttaa varmasti terapeuttia näkemään ja arvioimaan työtään uusin silmin.
Kirjan artikkelit perustuvat kognitiivis-konstruktiiviseen psykoterapian teoriaan, erityisesti Vittorio Guidanon ja Antero Toskalan ajatuksiin. Koska tutkimusten teoreettinen tausta on suurelta osin sama ja useimmissa artikkeleissa keskeinen painotus on refleksiivisyyden kehittymisen tarkastelulla, toiston välttämiseksi on ollut perusteltua aloittaa kirja kognitiivis-konstruktiivisen psykoterapian peruskäsitteiden, erityisesti merkitysorganisaatioiden ja refleksiivisyyden käsitteiden määrittelyllä. Tässä Armi Hakanen ja Anna-Maija Kokko ovat onnistuneet lyhyesti ja ytimekkäästi.
Hakasen ja Kokon teoreettisen johdannon jälkeen Jouni Helenius tarkastelee terapiaprosessia oppimisen näkökulmasta. Helenius vertailee tutkimuksessaan kognitiivis-konstruktiivisen psykoterapian perusstrategioita kasvatustieteessä ja työelämän tutkimuksessa käytettyyn ekspansiivisen oppimisen malliin. Heleniuksen mukaan refleksiivisyyden ilmeneminen psykoterapiassa voidaan nähdä myös oppimistekona, joka voi sisältää esimerkiksi kyseenalaistamista ja kokemusten analysointia. Kun refleksiivisyys vahvistuu, vahvistuu myös asiakkaan kokemus mahdollisuudesta säädellä omaan kokemuspiiriinsä kuuluvia asioita ja tunteita.
Depression hoidon erityiskysymyksiä tarkastelevissa viidessä artikkelissa esitellään hyvin erilaisia näkökulmia depression terapiaan ja liikutaan yleisestä spesifimpään. Ulla Säteri pohtii refleksiivisyyden vahvistumista depressiivisen asiakkaan terapiassa ja antaa esimerkkejä siitä, miten reaktiivinen, prerefleksiivinen ja refleksiivinen positio näyttäytyvät terapiassa. Säterin artikkeli valottaa myös terapiatyön luonnetta: terapeuttinen muutos on usein hidasta, aaltoilevaa ja voi edetä erilaisilla kokemusalueilla eri tahdissa. Muutos on palaamista samoihin teemoihin uudelleen ja uudelleen, harjoittelua askel kerrallaan. Marjo Mäkelä puolestaan kuvaa elävästi ja fokusoidusti ongelmallisen kokemuksen väistämisen tapoja ja yhteyden rakentumista pettymyksen tunteisiin depressiosta kärsivän potilaan terapiassa. Pirjo Kettunen käsittelee synnytyksen jälkeisestä masennuksesta toipumista ja Anne Paulo kroonisesta depressiosta ja vaikeista ajattelun ja vuorovaikutuksen ongelmista kärsivien potilaiden hoitoa. Koffertin tutkimus taas on vakuuttava esimerkki ryhmämuotoisen hoitomallin toimivuudesta opiskelulamasta kärsivien nuorten auttamiseksi. Erityisesti Paulon ja Koffertin artikkeleissa kognitiivis-konstruktiivisten painotusten rinnalla kulkevat myös perinteisemmät kognitiivis-behavioraaliset ja kognitiiviset tekniikat. Kaiken kaikkiaan kirjoittajat onnistuvat elävöittämään vaikeat teoreettiset käsitteet terapiassa tunnistettaviksi ilmiöiksi.
Eeva-Liisa Järvisen, Anne Kaupin ja Leena Näntön lasten psykoterapiaa koskevissa artikkeleissa näyttäytyy erityisesti se, miten terapeutin tehtävät tulevat lähelle vanhemman tehtäviä lapsen kokemuksen reflektoijana ja selkiyttäjänä. Järvinen kirjoittaa allianssista lasten terapiassa ja kuvaa koskettavasti sitä, miten terapeutin kyky kunnioittaa ja liittoutua lapsen kipeän kokemuksen kanssa on lähtökohta mahdollisuudelle sallia ja nimetä tätä kokemusta – ja siten myös refleksiivisyyden alku. Samaa linjaa jatkavat Kauppi ja Näntö, jotka tutkivat turvattomissa oloissa kasvaneen lapsen psykoterapiaa ja leikin merkitystä lapsen terapiassa. Molemmissa artikkeleissa näkyy selkeästi, miten refleksiivisyys ei kehity tyhjiössä vaan syntyy pohjimmiltaan vuorovaikutuksessa. Tästä syystä kehityspsykologinen ymmärrys on toki tarpeen myös aikuisten psykoterapiassa.
Persoonallisuuden eheytymistä psykoterapiassa tarkastellaan kolmessa artikkelissa. Tuula Liski tutkii mielenkiintoisessa artikkelissaan dissosiaatiota informaation prosessoinnin, muistin ja yksilön kehityshistorian näkökulmista. Keskeiseksi artikkelissa näyttää muodostuvan luokittelevan diagnostiikan sijaan dissosiaation prosessiivinen diagnostiikka – dissosiaation merkitys asiakkaan maailmassa. Artikkeli tuo myös konkreettisesti esiin, miten ihmisen sinänsä adekvaatti pyrkimys suojautua kipeiltä kokemuksilta voi käydä itseään vastaan persoonallisen eheyden ja jatkuvuuden kokemuksen kustannuksella. Kuten Armi Hakanen omassa epävakaan persoonallisuuden eheytymistä koskevassa artikkelissaan toteaa, terapeuttisen muutoksen kannalta keskeisempää kuin yksittäisten uskomussisältöjen muutos, on muutos siinä tavassa, miten asiakas prosessoi kokemuksiaan. Tavallisesti tällaisen muutoksen aikaansaaminen vaatii pitkäjänteistä työskentelyä. Matti Oravan artikkeli lapsen hyväksikäyttökokemusten paljastumisesta psykoterapiassa on kuitenkin vaikuttava esimerkki siitä, miten oikeaan aikaan osunut lyhytkin terapeuttinen interventio voi olla tehokas auttaessaan asiakasta jäsentämään elämäntarinaansa ja mahdollistaessaan trauman jakamisen toisen kanssa uudella tavalla.
Kirjan viimeisessä osassa Kaisu Mäntymaa, Allan Sandroos ja Anna-Maija Kokko tarkastelevat erityisesti vuorovaikutuksen haasteita psykoterapissa. Osio on tärkeä, sillä nykytiedon valossa tuskin millään muulla on yhtä keskeistä merkitystä psykoterapiassa kuin potilaan ja terapeutin suhteella ja sen käytöllä muutoksen tuottamisessa. Mäntymaa tutkii artikkelissaan tunteiden säätelyä obsessiivisessa ja syömishäiriöisessä merkitysorganisaatiossa ja käyttää apunaan Arcieron jaottelua sisäänpäin ja ulospäin kääntyneistä persoonallisuustyyleistä. Selkeä artikkeli on hyvä esimerkki siitä, miten teoria voi parhaimmillaan toimia työkaluna terapeutin mielessä. Sokerina pohjalla on Kokon artikkeli terapeuttisen allianssin katkoksista refleksiivisyyden näkökulmasta - toinen erinomainen esimerkki tutkimuksen ja käytännön antoisasta liitosta. Artikkelissa tulee myös tärkeällä tavalla esille se, miten yhteistyösuhteen katkokset eivät todellakaan ole vain terapian esteitä, joiden käsittelyn ja ylittämisen jälkeen alkaa ”oikea työ”, vaan niiden kohtaaminen on juuri sitä todellista työtä, joka myös edesauttaa refleksiivisyyden kehittymistä. Viimeisissä artikkeleissa on varmasti paljon myös käytännöllisiä vinkkejä terapeuttista työtä tekeville.
Laadullisen (terapia)tutkimuksen raportoinnin haasteena on aina se, miten saada (useimmiten) tekstipohjaisesta aineistosta uskottavasti ja osuvasti esiin jokin ilmiö, joka näyttäytyy ensisijaisesti elävässä prosessissa, vuorovaikutuksessa ja tunteissa. Kirjoittamisen näkökulmasta haaste vielä korostuu tämäntyyppisessä julkaisussa, jota ei ole tarkoitettukaan täsmälliseksi tieteelliseksi raportiksi vaan pikemminkin yleistajuiseksi katsaukseksi kognitiivis-konstruktiivisen psykoterapian teoriaan ja käytäntöön.
Kirjan artikkeleiden taustalla olevien tutkimusten aineistona on pääsääntöisesti ollut kirjoittajien omista terapiaistunnoista nauhoitettu ja puhtaaksikirjoitettu tekstimateriaali. Tutkimuksen näkökulmasta se tarkoittaa, että toisin kuin yleensä, tutkijalla on käytössään omat henkilökohtaiset kokemuksensa ja ymmärryksensä siitä, mitä terapiassa todella tapahtui. Tämä antaa jossain määrin mahdollisuuden tuoda esiin myös sellaista, mitä ei ilman tätä kokemusta pystyisi tuomaan esiin. Toisaalta tämänkaltainen asetelma muodostaa erityisen haasteen tutkijan objektiivisuudelle: kuinka paljon omat kokemukset vaikuttavat siihen, mitä aineistosta poimiutuu esille, mikä nousee tärkeäksi, mikä jää huomiotta. Osassa kirjan artikkeleista varsinaisen tutkimuksen kulun seuraamista vaikeuttaa esimerkeistä huolimatta tietynlainen toteavuus: lukijana jäin välillä kaipaamaan enemmän johtopäätösten taustalla olevan ajattelun ja kirjoittajan ymmärryksen avaamista.
Kirjan kirjoittajat ovat rohkeasti itsensä likoon laittaen onnistuneet tekemään monimutkaisia teoreettisia käsitteitä eläväksi käytännön työssä. Artikkelit osoittavat, miten monitasoista ja monitahoista kognitiivis-konstruktiivinen psykoterapia voi olla: ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa tehdä terapiaa, vaan viime kädessä työskentelytavat pyritään ja täytyykin pyrkiä löytämään asiakkaan tarpeet ja edellytykset huomioiden, kullekin terapeutille luontevalla tavalla. Artikkeleissa näkyy myös kunkin kirjoittajan yksilöllinen ymmärrys sekä erilaiset tavat tulkita kognitiivis-konstruktiivisen psykoterapian teoriaa. Osaltaan se on osoitus siitä, että kognitiivis-konstruktiivinen psykoterapian teoria ei ole yhtenäinen, suljettu teoria, vaan ovi on raollaan keskustelun jatkua ja teorian kehittyä.
Katja Hartikainen
psykologi, psykoterapian erikoispsykologikoulutettava