Mitä tekemistä rakkaudella on työn kanssa?

Kuulostaako työpäiväsi tältä:

”Kyllä mä olin tässä keväällä ihan piipussa. Niin paljon hankalia uusia tapauksia! On tää härdelli mennyt aivan mahottomaksi!”

”Jotain meidän töissä on muuttunut? Ilmapiiri on paljon kireämpi. Naurua ei kuulu enää yhtä usein.”

”Se Komulainen jäi taas sairaslomalle. Viime vuonahan se oli ainakin seitsemän kuukautta poissa ja mä tein kaikki sen hommat!”

Vai tältä:

”Kyllä olen sitten onnellinen! Voitko kuvitella, että meillä on töissä niin mukavaa, että sinne menee ihan mielellään.”

”Meidän duunissa on tosi hyvä sellainen flow, virtaus. Huomaa, että se uusi esimies arvostaa meitä perustyötä tekeviäkin ihan oikeesti, me voimaannutaan.”

”On se upeaa, että ottivat käyttöön sen EP:n kehittämän vuorovaikutuspääomaa lisäävän käytännön. Myönteinen muutos on näkynyt heti sairauspoissaolojen vähentymisenä.”

Minä. Kaikki jaksava työn sankari, pyydän lisää projekteja, kiitos.

Miten rakentuu työhyvinvointi? Onko voimaantuminen vain mantra, jota esimiehet ovat hokeneet ns. koulutuksissaan? Miksi niin moni uupuu – eikö ongelman ratkaisemiseksi todellakaan löydy työkaluja?

Kun sain lääkäriltä käteeni ensimmäisen sairauslomalapun yli kaksikymmentä vuotta sitten, kysyin hiljaa itseltäni: ”Miksi tässä näin kävi?” Yli kaksikymmentä vuotta olen asiaa jo pohtinut, lukenut pienen kirjaston verran aiheesta, haastatellut lukemattomia uupuneita ja tarinoinut vielä useamman työssään hyvin jaksavan kanssa.

Oman mielen bodauksessa on tullut usein tuskanhiki. Olen tosissani tehnyt itseni kanssa töitä muuttaakseni omaa jaksamistani heikentäviä toimintamalleja ja saanut aluksen keulaa piiru piirulta pois karikon suunnasta. Nämä elämän varrella opitut toimintamallit ovat vain erittäin työläitä selättää! Ne tarttuvat kuin liimapaperi otsaan ja paperissa lukee: Minä, kaikki jaksava työn sankari, pyydän lisää projekteja, kiitos.

Itselläni piti paukkua perusteellisesti, ennen kuin meni jakeluun! Olen vähitellen päässyt jatkuvan tekemisen tilasta olemisen tilaan ja se on muuten aivan erilainen maailma! Nautin hitaasta ajasta ja yksinkertaisuudesta ja saan – yllätys, yllätys – paljon enemmän ja paljon laadukkaampaa aikaan kuin hikisenä kiireessä rehkiessä.

Minä. Kuuntelen ensin omaa sydäntäni, jotta voisin olla läsnä ja kuunnella muita

Mikä Sinua omassa työssäsi tai tekemättömyydessäsi kuormittaa? Mistäpä saat voimaa ja iloa, mikä auttaa jaksamaan? Onko elämäsi niin huokoista, että muistokirjoituksessasi voisi lukea: ”Hän eli elämäänsä, omaansa. Hänellä oli aikaa pysähtyä, kuunnella, olla läsnä. Hän rakasti ja se näkyi ja tuntui.”

Hyvinvointi käsitteenä on liukas kuin saippua. Se karkaa käsistä, kun siitä yrittää saada jotain otetta, vaikkapa selittämällä sitä: on työkuormaa, kotikuormaa ja paljon muuta sekalaista sälää ja roinaa. Käytettävissä on kaikki olemassa oleva tieto, tutkimukset, väitöskirjat, raportit, selvitykset – silti voi jokin mennä piiloon monimuuttuja-silmälasien alta. Pusikkoonko se vilahti?

Jossain kohtaa sitä huomaa, että hyvinvoinnin perusta on suorastaan ärsyttävän naiivi. Miltä Sinusta tuntuisi tulla töihin sellaiseen työyhteisöön, jossa koet varauksetonta arvonantoa? Miltä tuntuisi ideoida asioita palaverissa, jossa voit olla varma, ettet menetä yhtään prosenttia ihmisarvostasi mielipiteitäsi esittäessäsi? Miltä tuntuisi kokea, että ideasi synnyttäisivätkin sellaisen nosteen ja innostuksen, jossa luodaan yhdessä uutta?

Entäpä sellainen tilanne, jossa niskaasi on tippunut vastoinkäyminen toisensa jälkeen ja vielä kolmannenkin kanssa. Olet henkisesti niin tiukoilla, että jaksamisesi kaikki pelivarat on käytetty loppuun. Miltä tuntuisi, kun ei tarvitsisi silloin hävetä töihin raahautuessa tummia silmänalusia, eikä pelätä sitä, että ”mitähän ne nyt ajattelee”? Mitä jos kokisitkin tällöin olosi erityisen turvalliseksi työpaikallasi? Voisiko työyhteisöjen sisälle syntyä sellaisia sydämenlämpöisiä verkostoja, joiden turvin voisi elää myös arkeen väistämättä kuuluvat vaikeatkin ajat?

Yhä enemmän olen alkanut uskomaan siihen, että kaikki on mahdollista. Ennen tällaista käsitystä elämän rikkaudesta olen joutunut palaamaan lähtöruutuun, on pitänyt kaivaa peili ja katsoa itseään silmiin. Miten nöyryyttävää oli huomata, että minä itse olen ollut hitsaamassa vankilaa mieleni ympärille. Joskus on kyllä ollut ympärillä ahkeria apulaisia, jotka ovat tuoneet valmiitakin kaltereita… On vapauttavaa huomata, että minä itse se olen, joka annan luvan tai kiellän häkin rakentamisen!

Näitä minä tänä kesäkuisena aamuna mietiskelen täällä Leppäveden rannalla Järvilinnassa. Voisiko työyhteisössä piillä se voimavara, joka ihmiseltä itseltä puuttuu? Voisiko työyhteisö olla oikeasti voimaannuttava niinkin helposti kuin ihmisistä välittämisen kautta?

Kiitos niille, jotka mustissa päivissäni ovat pysähtyneet ja näyttäneet valoa. Hyvää kesää… pitäkää itsestänne ja toinen toisistanne hyvää huolta!

Ukko Kärkkäinen 31.5.2010